Mulla oli hetki sitten hyvin vahva tunne, että kaikki ei oo nyt hyvin. Mä en "tuntenu" enää sitä pientä ihmisenalkua tuolla. Tuntemisella tarkotan enemmänkin sellasta henkistä tuntemusta, kun fyysistä.
Mun oli siis pakko varata aika varhaisultraan. Viikkoja oli laskujen mukaan 8+1, kun ultraan oli tarkoitus mennä.
Ultran aika koitti. Mä tärisin, ja hikoilin ku pieni possu matkalla joulupöytään. Mua pelotti. Olin jo tavallaan valmistautunut, että ei sieltä mitään löydy. Mulla oli tunne, et kaikki ei oo hyvin. Oli jo tosi lähellä, et alan itkemään jännityksen takia.
Meidät kutsuttiin huoneeseen. Nousin hitaasti penkiltä ja käveltiin pieneen ja ahtaaseen tutkimushuoneeseen, missä sitten hetken juteltiin ja päivitettiin tietoja. Gynekologikin sitten ennen ultraa tokaisi, että mahdollisesti jopa 70% raskauksista saattaa olla tuulimunaraskauksia. Tässä vaiheessa sydän hakkas jo niin kovaa et odotin koska oksennan sen ulos. Vessassa jouduin käymään kahteen kertaan 5 minuutin sisään (liioittelematta).
Ultra tehtiin alateitse, koska me ollaan niin alussa vielä. Ensin tarkastettiin munasarjat ja jotain muuta, mikä kovassa jännityksessä meni multa täysin ohi. Lopulta päästiin etsimään meidän pienokaista. Kohtu löytyi, missä pikkunen?
Mä panikoin liian aikaisin, koska tosi nopeesti se möhkäle tuli näkyviin. Meidän pieni möhkäle, jonka sydän löi reippaasti. Nyt meinasin alkaa itkeä onnesta, se tunne mikä siinä oli. Ei sitä voi kuvailla. Te, ketkä ootte tän kokenu, tiedätte.
Niin, eipä mulla muuta tälläerää. Kaikki hyvin siis. Möhkäle oikeassa paikassa ja sydän lyö, se on nyt pääasia. Muutaman viikon päästä mennään uudestaan tarkastamaan viikot, kun nyt ei varmaksi osattu sanoa.
Palaillaan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti